Viikon miete:
Jokaisen sanan tulisi kulkea kolmen
portin läpi ennen kuin se lausutaan.
Ensimmäisen portin vartija kysyy:
onko se totta? Seuraavalla portilla
kysytään: onko se tarpeellista ja
kolmannella: onko se ystävällistä?
Aitoa kehitystä, kiitos
Helsingin Sanomat (2.2.2011) uutisoi suurten puolueiden kannattavan vaihtoehtoisten hyvinvointimittareiden tuomista bruttokansantuotteen rinnalle. Mika Maliranta ja Niku Määttänen (HS Mielipide 6.2.2011) kritisoivat näiden "onnellisuusmittareiden" käyttämistä päätöksenteon tukena.
Nähdäksemme uusien yhdistelmäindikaattorien käyttöönotto antaisi hyvät välineet sosiaalisen ja taloudellisen lainsäädännön sekä ilmastopolitiikan toteuttamiseen. Esimerkiksi yksityisen kulutuksen lisäksi mm. hyvinvointia lisäävien markkinattomien palveluiden arvosta, yksityisistä tuotannon haitoista aiheutuvista menoista ja ympäristörasitteesta muodostuva GPI-luku (genuine progress indicator) voisi toimia hyvänä lähtökohtana, vaikka siinä on ongelmansa.
Maliranta ja Määttänen vetoavat tutkimusten osoittamaan onnellisuuden ja talouskasvun yhteyteen. Todellinen hyvinvointiin tähtäävä talous ei kuitenkaan voi keskittyä bkt:n kasvattamiseen millä tahansa keinoin. Ripeä talouskasvu voi Malirannan ja Määttäsen sanoin olla "hyvää onnellisuuspolitiikkaa", mutta kuten 1990-luvun laman jälkeiset vuosikymmenet osoittavat, se on huonoa ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa.
Onnellisuus näyttää kulkeneen talouskasvun kanssa käsi kädessä, GPI-mitattu hyvinvointi ei. Suomessa niiden urat erkanivat 1980-luvun lopulla, Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla. Ei liene sattumaa, että maamme tarvottua "GPI-lamassa" viimeiset 20 vuotta lapsiperheiden köyhyys ja tulonjaon tasaisuus ovat taantuneet 1970-luvun tasolle.
GPI-laman taustalla on kaksi keskeistä tekijää: kasvanut ympäristörasitus ja tulonjaon epätasa-arvoistuminen.Etenkin tulonjaon kehitys on huolestuttavaa, sillä sen rakenteessa on pysyvyyden piirteitä. Pitkällä aikavälillä tulonjaon rakenteellinen merkitys korostuu. Sen epätasaisuus voitaisiin tulkita tuloluokkien jäsenten väliseksi "henkiseksi" etäisyydeksi. Tuloerojen kasvun suurin uhka onkin sosiaaliryhmien erkaantuminen, joka saattaa johtaa lopulliseen sosiaaliturvajärjestelmän rappeutumiseen.
GPI päätöksenteon perustana palvelisi kahta päämäärää. Se antaa bkt:ta tarkemman kuvan taloudellisesta todellisuudesta sekä yleisestä ja ympäristön hyvinvoinnista. Toiseksi sillä on vaikea saada poliittisia irtopisteitä: Pysyvä GPI-nousukausi vaatii pitkän tähtäimen sitoutumista sosiaalisen tasa-arvon, kestävän talouskasvun ja hyvinvoivan ympäristön tukemiseen.
Touko Aalto, Jyväskylä
Miikka Voutilainen, Jyväskylä
Teksti julkaistu Helsingin Sanomissa tiistaina 8. helmikuuta 2011