Touko Aalto

Suurten puolueiden kytkökset rahoittajiinsa velkaannuttavat ne poliittisesti. Mitä enemmän puolueet saavat rahoittajilta tukea, sitä enemmän ne ulkoistavat valtaansa eri eduntavoittelijoille.

Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistyksen jakama 400 000 euron kampanjaraha toi kasvot suomalaisella poliittiselle korruptiolle eli niin kutsutulle ”maan tavalle”. KMS:n rahasta 90 prosenttia tuli kolmelta yrittäjältä. Nova Groupin toimitusjohtaja Tapani Yli-Saunamäki oli mukana 145 000 euron osuudella, Tokmanni-konsernin toimitusjohtaja Kyösti Kakkonen 120 000 eurolla ja Masku-huonekalujen sekä Ideaparkin isänä tunnetun Toivo Sukari 100 000 eurolla.

KMS oli Keskustan vastaus Elinkeinoelämän keskusliiton ja ammattiyhdistysten rahoille. Näin Keskusta palautti maahan etujärjestöpohjaisen kolmen rahoittajan järjestelmän: EK auttaa Kokoomusta, ammattiyhdistykset demareita ja vasemmistoa, MTK:n ja KMS:n pönkittäessä Keskustaa.

Syytä olikin, sillä esimerkiksi SDPn ilmoitus tukijoistaan kertoo selvää kieltä siitä, missä suomalaisessa vaalirahoituksen kilpavarustelussa mennään.

Vuonna 2008 SDPn ilmoituksen mukaan esimerkiksi JHL antoi tukea 113 000 euroa, Metallityöväenliitto 135 069 euroa, PAM 54 900 euroa, Paperiliitto 18 899 euroa, PAU 15 045 euroa ja Puu- ja erityisalojen liitto 14 914 euroa.

Kokoomus keräsi puolestaan varainhankinnallaan 2008 yhteensä 842 124 euroa. Suurin ja paljon puhuttanut summa 50 000 euroa tuli Sammolta.
Keskusta sain siis KSM:ltä sen, mitä muut suuret puolueet saivat muualta.

Kilpavarustelua ja piilopolitiikkaa

Vaalirahoituksen kilpavarustelun asetelmat ovat hyvin selvät. Mitä enemmän kilpailevat puolueet saavat ulkopuolista rahoitusta, sitä enemmän toisten puolueiden on myytävä poliittista vaikutusvaltaa rahoittajille pystyäkseen kilpailemaan samalla tasolla. Rahoituksen romahtaminen tarkoitaa kilpailevan puolueen vaikutusvallan kasvua oman vaikutusvallan kustannuksella. Sen vuoksi puolueet ovat yhä alttiimpia poliittisesti ehdollistetulle taloudelliselle tuelle. Tämä johtaa ulkoparlamentaariseen poliittisen puolueiden rakenteelliseen sopeuttamiseen.

Yksittäisiä esimerkkejä vaalirahoituksen suhteesta poliittisiin päätöksiin ovat olleet mm. Nova Kiinteistökehitys antama runsaan 21 000 euron arvoinen lahjoitus yksityiselle Anna Tapion koululle. Toinen paljon puhuttanut tapaus oli Rovaniemen kelkkatehtaan rakentamisen ja Nova Groupin jakaman vaalirahan mahdollinen yhteys, jota myös poliisi on tutkinut. Lista on pitkä.

Maan tapa tarkoittaa puolueiden ja poliitikkojen selkeää riippuvuutta taloudellisista tukijoistaan.  Se estää poliittisten päätösten valmistelun ja päätöksenteon avoimuuden ja riippumattomuuden. Kansalaisten tulisi saada tietää kaikista yhteiskunnan ja puolueiden päätöksentekoon liittyvistä taustatekijöistä. Keskeinen edustuksellisen demokratian idea on vahvistaa kansalaisten osallistumista päätöksentekoon ja lisätä heidän vaikutusmahdollisuuksia päätösten valmistelusta sekä itse päätöksenteossa. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Kolmen valtapuolueen ja näiden rahoittajien toiminalle on ominaista suljetut toimintavat, kabinettipolitiikka, kyseenalaiset rahankeruun tavat ja päätösten ”etukäteisva(r/l)mistelut”. Vaalirahoitus katkaisee päätöspolitiikan ja vaalien välisen parlamentaarisen napanuoran,  rikkoo kansalaisyhteiskunnan ja päätöspolitiikan välisen sillan sekä etäännyttää ne tavalliset ihmiset päätöspolitiikasta, joita päätökset eniten koskettavat.

Poliittista silmänkääntöä

Puolueiden ja ehdokkaiden vaalikulut ovat kasvaneet useilla kymmenillä prosenteilla viimeisen vuosikymmenen aikana. Samaan aikaan puolueiden ympärille on rakennettu erilaisten yhdistysten ja yritysten sidosverkko. "Kolmipuoluejärjestelmän" ominaispiirre on vaalirahoituksen kilpavar(a/u)stelu, joka on tehnyt yksittäisten ehdokkaiden läpimenosta eduskuntavaaleissa lähes mahdotonta ilman vaalidopingia.

Vaalikustannusten nouseminen yhdistää puolueet ja eduntavoittelijat. Puolueet tarvitsevat rahaa ja eduntavoittelijat valtaa. Mitä enemmän kampanjakulut nousevat, sitä enemmän riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista kasvaa ja sitä helpompaa on manipuloida vaaleja ja ostaa valtaa.  Tämä vahvistaa entisestään poliittista korruputiota ja sen institutionalisoituneita piirteitä.

Näennäinen demokratia on turmiollisempaa kuin avoimesti epädemokraattinen hallinto. Molempien hallintamuotojen todellinen vaikutus on sama. Näennäisesti demokraattinen hallinto pystyy ylläpitämään valtaansa pidempään, sillä se pystyy rakentamaan järjestelmää rakenteellisesti epädemokraattiseksi. Kyseessä on poliittinen silmänkääntötemppu. Katsoessaan epädemokraattista järjestelmää henkilö kuvittelee katsovansa demokraattista järjestelmään, näin mustasta tehdään katsojan silmissä valkoista. Keisari menetti Suomen tapauksessa vaatteensa vaalirahakohun myötä ja poliittiset taikatemput menettivät tehonsa – mutta vain osittain.

EU-komissaari Olli Rehn on osuvasti lausunut, että jos Suomi olisi nyt EU:n hakijamaa vaalirahoituslakien uudistaminen olisi ehto jäsenyyden toteutumiselle. Maan tapa on ollut Rehnin mukaan ollut Balkanin tasoa. Kiitos vihreän oikeusministerin, Suomen EU-jäsenyyttä voitaisiin nyt alkaa harkita.

Touko Aalto

Vihreiden puoluehallituksen jäsen

Maakunta- ja kaupunginvaltuutettu