Touko Aalto

Juttusarjan aikaisemmat osat luettavissa täältä:

1.http://www.toukoaalto.com/ajankohtaista/17-blogit/393-negatiivista-globaalia-hallintaa-juttusarja-osa-1

2. http://www.toukoaalto.com/ajankohtaista/17-blogit/399-negatiivista-globaalia-hallintaa-juttusarja-osa-2

Kehitysmaiden velka ja metsähakkuut

Metsien hakkuut liittyvät voimakkaasti velkakriisiin ja sitä kautta rakennesopeutusohjelmiin, sillä metsät ovat monelle köyhälle valtiolle suurin vientitulojen lähde. Monien köyhien kehitysmaiden on täytynyt hyväksyä taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi IMF:n ja WB:n rakenteellisten sopeutuksen ohjelmat, joiden vuoksi näiden köyhien maiden on täytynyt varmistaa positiivinen maksutase keinolla millä hyvänsä. (Urpelainen 2005, 11–13.) Velkaantuneiden kehitysmaiden ongelmaksi on muodostunut etenkin se, että ne kilpailevat maailmanmarkkinoilla hyvin samankaltaisilla tuotteilla. Tämä johtaa hintojen romahtamiseen, jolloin velkaantuneet maat joutuvat lisäämään vientiään entisestään saavuttaakseen positiivisen maksutaseen. Metsähakkuiden laajuus on hyvä esimerkki siitä, miten valtiontalouden velkaa pyritään kuromaan kiinni hyvin lyhytnäköisesti – tosin vasta pakon edessä. ”Korkean velkaisuuden ja ympäristön ja ympäristön velkaantumisen välillä on selvä positiivinen yhteys. Tämä näkyy esimerkiksi voimakkaina metsähakkuina” (Pyy 1997, 189).

Jotta voisimme hahmottaa paremmin velan yhteyttä metsähakkuisiin, täytyy meidän selvittää, minkä vuoksi ja mihin tarkoitukseen metsää ylipäätään hakataan? Etelän trooppisia metsiä hakataan eri metsäyhtiöiden ja valtion raakapuuviennin ohella muun muassa raha- eli vientikasviplantaasien tieltä sekä vientiin tarkoitetun lihakarjan laitumeksi (Raumolin 1988, 306; Pyy 1997, 192). Tämä kehitys on voimistunut rinnan länsimaiden voimakkaan taloudellisen kasvun kanssa 1960-luvulla. Etelän raaka-aineiden kysyntä kasvoi huomattavasti pohjoisessa tapahtuneen taloudellisen kasvun myötä, jolloin trooppisen puutavaran ohella edellä mainittujen vientikasvien ja lihakarjan viljely- ja laidunalaa alettiin laajentaa merkittävästi. Velkakriisi on tukenut tätä yhä kasvavaa etelän raaka-aineiden siirtymistä pohjoisen käyttöön, syynä on velan köyhdyttävä vaikutus. Köyhät valtiot yrittävät maksimoida vientitulonsa ja maahan kohdistuneet investoinnit, jonka vuoksi ne ovat joutuneet hyväksymään ekologisesti tuhoisia infrastruktuuri-, puu-, kaivos- sekä karjanhoitohankkeita (George 1992, 43). Velallisten maiden köyhyys on tehnyt monista kehitysmaista halpoja raaka-aineiden tuotantokoneistoja pohjoisen tarpeisiin ja varsinkin monikansalliset puu- ja paperiteollisuuden yhtiöt ovat käyttäneet röyhkeästi hyväkseen velallisten maiden metsävarantojen ”pakkohuutokauppaa” (Meadows, Randers, Meadows 2005, 105).

Maanomistusoikeudet ovat keskittyneet harvojen käsiin monissa kehitysmaissa, jolloin vientituotteiden määrään vaikuttavat niiden mahdollistama tuotto, eivätkä esimerkiksi yhä lisääntyvät metsätuhot, eroosio-ongelmat tai nälänhätä. Yksipuolinen vientisuuntautuneisuus ei ole hyödyttänyt kuin harvoja, mutta maaperän ja metsien ryöstökäyttö vaikuttaa kaikkiin. Köyhyys ja väestönkasvu ovat aiheuttaneet lisäpaineita metsiä kohtaan, jolloin rajalliset metsävarat ovat alkaneet muodostua yhä voimakkaammin useiden eri intressien kohteeksi. (Raumolin 1988, 305–315.) Väestönkasvua pidetään usein pääsyyllisenä metsätuhoihin, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, että maailman kolmenkymmenen tiheimmin asutun maan joukossa ei ole kuin 13 kehitysmaata (Juvas 1993, 9). Tämä osoittaa mielestäni sen, että liikakansoitusta ja sen vaikutuksia pitäisikin katsoa köyhyydestä johtuvina ongelmina, jolloin väestökasvu on vain yksi selittävä tekijä muiden metsätuhoja aiheuttavien tekijöiden joukossa. Väestökasvu muodostuu ongelmaksi varsinkin silloin, kun metsäyhtiöt hakkaavat metsää, eli varattomien sosiaaliturvaa, jolloin köyhien sekä maattomien täytyy laajentaa asutuksiaan hakkuiden tieltä – tällöin yhä kasvavan väestön täytyy selvitä pienemmällä maa-alalla. (Meadows ym. 2005, 104.)

Metsien laajoja hakkuita selittävät hyvin myös maailmantalouden rakenteelliset tekijät. Kansainvälisessä metsäteollisuudessa vallitsee selvä työnjako raaka-aineiden ja jalostettujen tuotteiden välillä. Kehitysmaat ovat tukkipuun osalta nettoviejiä, mutta esimerkiksi taas paperin osalta ne ovat nettotuojia (Kiljunen 1988, 331). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että monet kehitysmaat vievät halpaa jalostamatonta puuta kehittyneisiin maihin, jonka ne ostavat takaisin kalliilla, esimerkiksi paperin muodossa. ”…kehitysmaat tuottavat alhaisen jalostusasteen ja yksinkertaista teknologiaa edellyttäviä tuotteita, kun taas läntiset teollisuusmaat ovat keskittyneet korkeajalosteisiin, pääomavaltaista tuotantoa vaativiin hyödykkeisiin” (Kiljunen 1988, 331).

Raumolinin korostama yksipuolinen vientisuuntautuneisuus, Kiljusen painottama kansainvälinen työnjako sekä köyhyydestä johtuvat metsähakkuut ovat kaikki voimistuneet velkakriisin ja siihen liittyvien rakennesopeutusohjelmien myötä. Ylitsepääsemättömän suuri velka, monien velallisten samanlainen tuotantorakenne ja positiiviseen maksutaseeseen velvoittavat rakennesopeutusohjelmat ovat tehneet velallisista täysin riippuvaisia kansainvälisistä rahoituslaitoksista sekä sijoittajien ohjaamista pääomien liikkeistä. Tästä hyvänä esimerkkinä on itsenäisten valtioiden autonomian puute suhteessa omaan toimintaansa, joka näkyy konkreettisesti siinä, että valtiot joutuvat hyväksymään itsensä kannalta ympäristölainsäädännöllisesti kestämättömiä sopimuksia. Velkaantuneet maat joutuvat höllentämään ympäristölainsäädäntöään, jotta ne saisivat houkuteltua ulkomaalaisia investointeja ja pääomaa maihinsa. (Gupta 1988, 70.) Olennainen muutos siirtomaa-ajoista tähän päivään on se, että pohjoinen on onnistunut legitimoimaan ainakin itselleen etelän luonnonvarojen ryöstökäytön velan avulla. Velkakriisi on johtanut itse asiassa tilanteeseen, jossa velalliset maat pyrkivät itse lisäämään vientitulojaan kaikin mahdollisin keinoin selvitäkseen veloistaan pohjoiselle. Velan avulla velkojat oikeuttavat tekonsa ja saavat velalliset vielä tekemään niin sanotun likaisen työn puolestaan.

Ulkomaanvelan ja metsänhakkuiden yhteys on erityisen selvä Georgen 1980-luvun tilastoissa esitettyjen tietojen valossa. Vaikka tiedot ovatkin nykytutkimuksen kannalta vanhentuneita, voidaan Georgen tilastoja hyödyntää suuntaa-antavina tietoina - monien muiden käyttämieni tilastojen tapaan - velan ja metsähakkuiden yhteyttä selvitettäessä. Tilastot kertovat, että Brasilia, Intia, Indonesia, Meksiko ja Nigeria ovat kaikki maailman kahdeksan suurimman velallisen ja kymmenen suurimman metsänhakkaajan joukossa. (George 1992, 35.) Maiden nimet voivat ajan myötä muuttua tilastoissa, mutta olennaista on nimenomaan tuo korrelaatio velan ja metsänhakkuiden välillä. On kuitenkin muistettava, että edellä mainittu tilasto ei huomioi niitä maita, joilla ei ole enää tai ei ole koskaan ollutkaan merkittäviä metsävarantoja. Tämä ei kuitenkaan sulje pois velan ja metsähakkuiden välistä suhdetta. Koska valtiot ja niiden köyhät kansalaiset ovat kuitenkin taloudellisesti riippuvaisia metsästään, niin hakkuut eivät kaikesta huolimatta tule loppumaan. Tämä johtaa hakkuiden siirtymiseen vuorten rinteille ja eroosioherkille alueille, jonne hakkuita ei muuten laajennettaisi. Seuraukset ovat nähtävissä muun muassa aavikoitumisena ja tuhoisina mutavyöryinä.

Velan yhteys metsähakkuisiin ei näy pelkästään valtion ulkomaanviennissä vaan myös tavallisten ihmisten elämässä. Koska valtio joutuu aina ensisijaisesti tavoittelemaan positiivista maksutasetta kaiken muun kustannuksella, niin tavalliset kansalaiset kokevat tämän entistä voimakkaampana köyhtymisenä. (George 1992, 27.) Valtion korkea velkaantuminen ja siitä johtuvat taloutta elvyttävät toimet johtavat maan sisäisissä asioissa tilanteeseen, jossa köyhät kansalaiset joutuvat tulemaan toimeen ilman valtion tukea. Metsä toimiikin, kuten olen jo aiemmin todennut, eräänlaisena sosiaaliturvajärjestelmänä taaten paikallisille ihmisille viimekätisen turvan, joka ilmenee esimerkiksi laittomina metsähakkuina.

Köyhyys muodostaa siis suuren rasitteen lähiympäristölleen. Tilanne on erityisen ongelmallinen, kun kyse on metsästä rajallisena luonnonvarana, joka toimii samanaikaisesti köyhän kansan viimeisenä toimeentulolähteenä sekä valtion keskeisenä vientituotteena. Mitä tapahtuu, kun metsiä ei ole enää hakattaviksi? Mistä köyhät saavat elantonsa ja millä valtio takaa positiivisen maksutaseensa? Metsiin kohdistuva paine niin valtion kuin köyhien kansalaistenkin osalta johtaa tilanteeseen, jossa vähitellen siirrytään hakkaamaan metsää yhä herkemmiltä alueilta, kuten vuorten rinteiltä. Kokonaistilanne on johtanut siihen, että valtion metsähakkuut lisäävät metsien varassa olevien ihmisten köyhyyttä entisestään ja lisääntyvä köyhyys näkyy esimerkiksi laittomien metsähakkuiden muodossa metsien tuhoutumisena. Köyhyys ja metsänhakkuut ovat siis suorassa vaikutussuhteessa toisiinsa, jolloin toisen tilannetta on mahdollista arvioida toisen kehityksen avulla.